Vanhaan aikaan töihin pääsi, kun oli koulutus. Jos ei ollut koulutusta, aloittamaan pystyi hanttihommilla, ja sitä kautta eteni. Nykyään haetaan ensin opiskelupaikkaa vuosikausia, jonka jälkeen opiskellaan ja etsitään kuumeisesti alan töitä. Valmistumisen jälkeen alkaa sama prosessi alusta, eli haetaan töitä yhtä pienellä (ellei pienemmällä) onnistumisprosentilla kuin yliopistoonkin pyrkiessä.
Jos olisin tiennyt itsestäni ja vallitsevasta tilanteesta kaiken tämän, olisin jättänyt hakematta korkeakouluun, ja kouluttautunut jollekin ammatilliselle allalle. Olisin vaikka pistänyt yrityksen pystyyn alle 25 -vuotiaana, ja nauttisin tällä hetkellä yksityisyrittäjänä toimimisesta esimerkiksi kondiittorina.
Työmarkkinoissa kummastuttaa se, että työssäkäyvillä on liikaa duunia ja toisilla ei ole yhtään mitään. Eikö yhtälöä voisi tasapainottaa niin, että palkattaisiin enemmän pienemmillä palkoilla. Näin työelämä ei olisi niin kiireistä ja kuluttavaa, kuin se nykyisellään on. Tästä kun hyötyisi sekä yksilö että yhteiskunta. Sen lisäksi, että työstä maksetaan palkkaa, se on usein myös terveen mielen venttiili. Ei ole sattumaa, että ihmiset masentuvat ja tulevat yhä päihderiippuvaisemmiksi työttämäksi jäädessään. Työttömän arki on mielenterveydelle kuluttavaa ja sosiaalisesti häpeällistä.
Itselleni kelpaisi hyvin ei-niin-hyvin maksettu työ, kunhan se olisi edes lähellä sitä, mihin olen monta vuotta opiskellut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti